Suksi ei luista - sukuvika?

Syksy oli taaplattu määrää, ajoittain tehoakin. Lumitilanteen sallittua suksetkin kaivettiin autotallin seinältä. Vedettiin lisää määrää ja kovenettiin tehoja. Mietittiin, pitääkö tänään hapottaa vaiko hapettaa, pitääkö kehittää hapenottoa, peruskestävyyttä, tekniikkaa, lihaskuntoa, lihaskestävyyttä, voimaa palautumista, kivunsietoa, joskus ajateltiin taitoakin. Mietitiin ja pohdittiin, kuulosteltiin monilta kanteilta, mikä olisi tällä kertaa järkevää, mikä veisi hiihtosuunnistajana eteenpäin.

Heti alkutalvesta tuli olla kunnossa. Tehtiin oikeita asioita ja päästiin matkustelemaan oikein naapurimaahan asti. Kunto oli rautaa ja se tiedettiin, nimittäin hisukunto.

Tuli vuodenvaihde. Suksista katosi luisto. Tulokset olivat siinä määrin huonoja, että oma vikansa oli oltava suksenkuljettajassakin. Vaikka takana olikin pariviikkoinen kohtalaisen tiukka mättöjakso, oli huono kulku hienoinen yllätys. Alkuvauhti oli paljon rennompaa kuin talvikauden hisustarteissa. Kello piti ensimmäisestä kierroksesta, vaikka vauhti tuntui reippaalta lenkkeilyltä. Silti loppua kohti vauhti kostautui ja tappio hiihtäjiin kertautui.

Mitä menestyvältä hiihtosuunnistajalta vaaditaan?

Hisukisoissa alkuvauhti on aina kuin sprinttihiihdossa. Vauhti ja syke pysyvät tapissa koko matkan, sillä suunnistustehtävät ovat lähes poikkeuksetta varsin helppoja eikä eroja saa aikaiseksi sujuvuudella, harvoinpa erot syntyvät pummeillakaan. Reitnvalintojen erot poikkeavat korkeintaan kymmeniä sekunteja. Fysiikka siis ratkaisee hisukisoissa kilpailijoiden välisen paremmuuden. Väitän, että hiihtokisoista opitulla, loppua kohti kovenevalla vauhdinpidolla, ei hisukisoissa pärjää. Väitän, että hisukisoissa hiihtovauhdin on oltava kovempaa kuin hiihtokisoissa. Kokoajan on lyötävä omasta nopeusvoimavarastosta sataprosenttia likoon, sykkeen on hakattava maksimia: Ei auta ajatella, että reidet hapoilla en jaksa seuraavaa mäkeä riittäävän vauhdikkaasti, siispä hetki rennommin...

Monet eivät usko väitteitäni. Väitän, että he eivät ole koskaan menestyneet nykyaikaisessa hiihtosuunnistuksessa...

Mitä hisustajan kropan ei tarvitse kestää?

Hiihtosuunnistukseen kuuluvat monenasteiset hiihtourat oioista leveään tamppariuraan. Valtaosa hiihtosuunnistajista hallitsee kaikki mahdolliset uratyypit riittävän hyvin, hiihtotaidon synnyttämät erot ovat siten marginaaliset, mutta fyysiseen suoritukseenpa erilaisten hiihtotekniikoiden vaihtelu tuo oman, uniikin lisämausteensa. Lähimmäksi tuota tapaa mitata suorituskykyä päässee hiihdon sprinttiviestit. Niissä tosin annetaan mahdollisuus kehon kokonaisvaltaiseen palautumiseen, hiihtosuunnistuksessa vain toimettomat lihasryhmät palautuvat hapenotto ja -kuljetusjärjestelmän huutaessa ylikierroksilla.

Kilpahiihto tapahtuu lähdöstä maaliin samoilla lihasryhmillä. Hiihtosuunnistajat eivät menestyäkseen lajissaan joudu kehittämään lihaksistoaan kestämään viittä minuuttia kauempaa samoja liikeratoja. Kolikon toiselta puolelta monet hiihtosuunnistaja-esimerkit osoittavat, että kilpahiihtovauhdin parantaminen harjoittelulla ja etenkin liiallisella kilpailulla on vienyt terän hisuhiihtokunnosta. Maksimireservit eivät enää riittäneet hiihtosuunnistuksen vauhdinpitoon, vaikka kilpahiihtovauhti on parantunut huomattavasti.

Huippukuntoinen hiihtosuunnistaja voikin kilpailun aikana kokea lentämisen tunteen. Tunteen, joka jää kilpahiihtäjiltä tyystin kokematta. Tunteen, jonka vuoksi minäkin syksyisin tartun sauvoihin...

Miten voi harjoittaa itseään hiihtosuunnistajaksi?

Oma mielipiteeni hiihtosuunnistajan harjoittelusta poikkeaa varsin rajusti hiihtopiireissä vallitsevasta harjoitusfilosofiasta. Minun mielestäni hiihtosuunnistaja ei hyödy vauhtikestävyysharjoittelusta, vaikka sileän hiihtovaudin parantajana vauhtikestävyyden kehittäminen onkin ensiarvoisen tärkeää. Näen, että hiihtosuunnistuskisoissa ei liikuta vauhtikestävyysalueilla vaan kokoajan on liikuttava maksimisykkeillä. Kokemuksesta voin kertoa, että hiihtokisassa seinä tulee vastaan hyvin nopeasti hisukisojen asenteella.

Hiihtosuunnistajalle parhaita harjoituksia ovat tietysti maksimaaliset hiihtosuunnistusharjoitukset. Parhaiten aitoa hiihtosuunnistusharjoittelun antamaa tehoa voi korvata intervalliharjoittelulla. Jos mielii pidempää yhtäjaksoista vetoa hiihtää, on etsittävä riittävän vaihteleva maasto, jotta yksittäiset lihasrymät eivät rasittuisi yhtäjaksoisesti liian pitkiä aikoja.

Onhan mulla esimerkkejäkin!

Epätietoisuuden hämyiset "Ruotsin kisat" käyvät varsin hyvänä esimerkkinä hisuhiihdon ja kilpahiihdon erilaisista fyysisistä vaatimuksista. Starttiviivalla oli kolme edellisviikonloppuna minua kilpahiihdossa pilkkanaan pitänyttä hisustajaa. Väliajat aamupäivän ja iltapäivän kisoista ovat silti aika yksitoikkoista luettavaa. Kisat olivat varmasti suunnistuksellisesti kauden helpoimmasta päästä, mutta silti nuo kolme tuolloin minua vahvempaa kilpahiihtäjää eivät kyenneet samanlaiseen vauhdinpitoon hisuhiihdossa, rastivälistä toiseen... Olin onnistunut luomaan selvästi heitä kovemman hiihtokunnon rakastamaani lajia varten, vaikka olinkin heittopussi kakkoslajissa!

Ensi viikonloppuna voin sitten kumota omat väitteeni hisuhiihtokunnon ja hiihtokunnon viihtymättömyydestä samassa kropassa, starttaan nimittäin Lapin lääninmestaruushiihdoissa. Toisaalta, itse en niiltä kyllä odota sen ihmeellisempiä tuloksia, vaan hyviä harjoituksia kerrankin hyvissä olosuhteissa...