Matkakertomus

Tietyllä tapaa mielenkiintoinen reissu tuli Italiaan tehtyä.
Kaikenlaista sattui ja tapahtui. Ei tosin mitään mielenkiintoista,
mutta ehkä jotain opiksi otettavaa.

Alkukesän aikana olin juossut kaikki testijuoksujeni ennätykset
uusiksi järkyttävän kovilla tulosparannuksilla. Tiesin toki, että
ennenkin oli vauhdinpito riittänyt muille ja ollut ihan liikaa
itselleni. Siksi en hankkinut henkseleitä Tiinan Torilta
paukuteltavaksi.

Valmistauduin reissuun Jukolasta lähtien kotonani Pellossa. Siellä oli
hyvä olla.

Sitten ajelin Hämeenlinnaan ja taas liian aikaisin aamulla bussiin
kohti Helsinki - Vantaata. Koska koko suunnistava Suomi ei sitä
varmaankaan tiedä, niin tässä vaiheessa passini, ajokorttini ja
henkilökorttini oli Pellossa. Tilanteeseen johtanutta tarinaa en enää
jaksa toistaa. Lyhykäisyydessään se juontaa minun huolettomasta
elämäntyylistäni. En ole ikinä jaksanut stressata menemisistäni ja
varasuunnitelmat jäävät tekemättä, sillä en pelkää epäonnistumisia.

Tilanne kuitenkin aiheutti sen, että minä jäin Suomeen. Tulevien
suoritusten kannalta tärkeää oli se, että minun tyhmyydestäni sai tällä
kertaa muut kärsiä. Tuhansia kiitoksia kuuluu etunenässä vanhemmilleni,
jotka nielivät maantietä tuollaiset 1600 kilometriä passin perässä.
Lisäksi hyvä ystäväni ja valmennettavani Tinke muutti muutenkin
kiireisen päivän suunnitelmansa ja ajeli "vuoteen 2014 asti voimassa"
-passin kanssa vanhempiani vastaan, koska muuten he eivät olisi ehtineet
sitä seuraavalle lennolle tuoda. Lisäksi liitosta Petteri ja Laura
hoitivat "charteria Primieroon", jotta tämä huoleton veikkokin pääsisi
kisamatkalle.

Sprintin jätin diivana juoksematta. Halusin tehdä kaiken täydellisesti
pitkää matkaa varten. Fyysisesti sprintin juoksemisella ei olisi ollut
mitään merkitystä seuraavaan päivään, mutta henkisesti vain
perfektionismi kelpaa itseluottamukselle.

Enpäs ollut taaskaan valmis nuorten MM-pitkälle. Maasto yllätti ja kun
valmistautuminen oli ollut täydellistä ihan muualle. En osannut hallita
tilannetta. Ykkösvälin pohjista huolimatta tiesin jo siellä, että jos
maastotyyppi ei radikaalisti muutu, minä eksyn ennemmin tai myöhemmin.
Matkaa oli ahdistavaa jatkaa.

Iltasella vitutti. Yön pimennettyä kävelin parvekkeelle. Jätin
kuitenkin hyppäämättä, sillä todennäköisesti olisin vain katkonut
jalkani. Palasin sänkyyni ja aloin totuttautumaan ajatukseen, että
jätän junnusarjat ilman ainuttakaan suunnistuksen arvokisamitalia.

Keskimatkalla oli karsinta. Juoksin pitkälle välille puolen minuutin
pohjat. Aloin toivoa, että jollakin ilveellä onnistuisin hilaamaan
itseni neljänneksi finaalissa sekunnin mitalista ja vaikka kolme
kullasta. Olisihan "juhamietomaisen" legendaarista olla koskaan
voittamatta mitään suurta, vaikka kaikki mahdollisuudet olisivat olleet
vuosikausia.

Illalla ja aamulla katselin kisa-alueen vanhaa karttaa. Maasto näytti
niin hankalalta, että totesin eksyväni jälleen. En nähnyt minkäänlaisia
mahdollisuuksia menestyä finaalissa, tai tehdä edes hyvää suoritusta.

Hyvältä ystävältäni tuli aamulla viesti. Urheilijalta, joka elää
suoritukselleen enemmän kuin kukaan muu tuntemani urheilija. Viesti
meni näin:

"Kaikella tahdolla, kaikella voimalla. Koko sydämelläsi. Kaikella mitä
löytyy. Elä siinä hetkessä ja anna kaikkesi."

Aluksi luin viestin pikaisesti  ja heitin kännykän takaisin sängyn
päätyyn turhia miettimättä. Oleskellessani fiilistelin Pekin suoritusta
Kainuusta, eliitin keulilla kutosrastilla. Sitten muistin, että
Reisikin kisaili Kainuussa. Hei, viesti tuli Reideltä! Mitäs siinä
sanottiinkaan?

Luin viestin uudestaan ja näin Reiden tuulettamassa Sodankylän
suoritustaan. Näin hänen surusilmät pettymyksien Jukolassa.

Pohdin hetken Reiden sanomaa. Unohdin saman tien puutteelliset
suunnistustaitoni ja epäonnistuneet mitalitavoitteeni.

Enempään en kykene kuin antamaan kaikkeni. Miksi miettisin muuta?
Tulos ei olekaan kisan aikainen murhe. Kaikkensa antaminen ei
välttämättä tarkoitakaan fyysisesti äärimmäistä pahoinvointia.

Voitin keskimatkan.

Viestissä koin lähes seuraviestien kaltaisia fiiliksiä ennen starttia.
Itselläni tuntui todella hyvältä ja pojatkin vaikuttivat vahvoilta.
Tunsin, että olemme lyömättömän kovia. Ystäväporukkamme kuitenkin
epäonnistui.

Viisivuotinen aikakausi on päättynyt. Jo oli aikakin! Viisi vuotta on
tarjonnut muutamia ilon hetkiä, mutta pääasiassa vain isoja pettymyksiä
minulle ja muille poikajunioreille.

Vuodesta 2006 alkaen olen ollut poikien suurin mitalitoivo. Lähellä
oli, että sellaista ei koskaan minun kaulaani olisi ripustettu.

Nyt on aika uusien juoksijoiden. En ole paras mahdollinen
joukkuetoveri, sillä huumorini on etenkin epäonnistumisten keskellä
varsin depressiivistä kuunneltavaa. Siksi on hyvä, että uudet
optimistiset suunnistajanuoret hyppäävät saappaisiini.

Tämänvuotista joukkuesuoritustamme heikensi Lekun pitkäaikaiset
jalkavaivat ja Samun kisan aikainen kuumeilu. Lisäksi kokemattomuus,
yliyrittäminen tai osaamattomuus kaatoivat monen meidän suorituksia.

Tulevista junnusukupolvista ei tarvitse olla huolissaan. Kokemani
perusteella nuorempien ikäluokkien huipuilla on asenne kohdillaan. Ei
tarvitse harjoitella niin kovaa kuin minä harjoittelen tullakseen
hyväksi, vaan ammattimainen asenne vie huipulle ennen pitkää. Aina
tuloslistat eivät mairittele oikeita urheilijoita, mutta pitkän tien
kulkijat löytävät päätepisteen muita myöhemmin.