Göteborg -07

-astetta paria-

Viimeinen viiva piirtyy kartalle. Tuvestugan on vaiennut hetkeä aiemmin. Taas tuli koettua, ehkä jotain nähtyäkin. Yritän ymmärtää, mitä…:

Levot oli levätty. Suunnitelmat tuplattu. Perille kuitenkin päästiin.

”…Turvavyö vetää käsijarrua, mäkilähtö odottaa. Kone ottaa happea, lähtee liikenteeseen kuin sonni navetasta…”

Alku oli hankalaa, vaikka alla piti olla unelmien maasto, kova tahti, salilla kasvaneet reidet. Puolentoista tunnin tavoiteaika valui keskeytykseksi kakkosen kohdilla.

Puskamaastoja, turhaan oli näitä kehuttu! Turha viikko edessä, ei näissä etene! Tästäkö minun tulisi nauttia?

Mitä oikein tuolloin mietinkään? Olenko tosiaan niin löysä paska, että annan katajapusikoiden häiritä nautintoani? Näitä on tehtävä, jos haluaa kehittyä. Kehittymisestä tulee nauttia!

”…alkaa sujua, motari alla. Muutkin ovat matkalla, matkalla jonnekin. Emme välitä heistä, heidän määränpäistään. Tiedämme, minne olemme matkalla, tunnemme olevamme elossa edelleen. Miksi välittäisimme heistä enemmän kuin on tarvis…”

Me matkasimme elämämme Norjaan. ”Me” olimme kymmenen paria varsin ulkoilutettuja jalkoja. Ulkoilutimme niitä entistä kovemmin, viiden vedon verran. Otimme hapot vastaan kuin leivän. Emme syöneet happojamme, vaan yritimme pärjäillä niillä. Kasvoille nousi irvistys, toisaalta, miksei olisi irvistetty? Turha olisi kynttilää vakan alla enää pitää!

Ei ole urheilijaa, joka äskeisestä ei olisi nauttinut. Minä nautin, minulla kulki. Löysin rastivälejä, jotka hallitsin täydellisesti, löytyi maastonosia, joissa jalkani eivät koskeneet maahan. Urheilijan elämä on yhtä lentoa!

”…tie kapenee. Jossain jauhaa tuulimylly. Jauhaakohan se tauotta? Minusta ei ole ikiliikkujaksi, en ole tarpeeksi kova. Minua ei ole luotu koneeksi. On hyvä näin, mutta joskus kalvaa ajatus… jos voisinkin jauhaa kuin tuulimylly, olisin varmasti parempi. Parempi ihminen? Eläin? Parempi kone…”

Koneeni piiputti, oli lyötävä rasvaa jänteisiin, poistettava kuonaa. Kropalle oli annettava uusia ärsykkeitä, jätin hapenpuutteen päiväksi ja nautin läpsyttelystä. Lepopäivän saldona jäi viivan alle läskit kuusi tuntia. Illalla, jo laskettuani pääni tyynylle, keho jäi kaipaamaan uutta matoa. Koukkuun pujotettavaksi tietenkin.

Tehoton päivä tuli vähintään yhtä hyvään paikkaan kuin jääkiekkomaajoukkueen maalit arvoturnauksissa. Päivän aikana opin asioita. Yöllä opin, ettei minusta koskaan tule yösuunnistajaa, minusta tulee yöjuoksija! Sellainen, joka ei harjoittele yötä.

”…ohituskaistan vuoro. Silloin kun tarjotaan ohituskaistaa, ei parane nukahtaa. On ajettava isolla sydämellä. Ohituskaistan käyttö on aina riskipeliä. Joskus letka jää, toisinaan jarruvalot hehkuvat kuin syksyinen auringonlasku Tornionjoen länsipuolella…”

Oli aika suuntautua pitkälle kuninkaitten matkalle.Matkalle, joka punnitsee miehet. Harvat onnelliset tällä matkalla kasvavat valmiimmiksi, useimmat lähtevät miehinä, palaavat pelkkinä poikina.

Kello ei pitänyt suorituksestani. Kehoni piti, mieleni piti. Kauden paras suoritus miesten matkalla! Silloin on turha kysellä, mitä kello sanoo!

Väsyneenäkin on oltava taistelija. Muutama varttituntinen veto illan päälle, olin tummaa poikaa. Pitsan syöjää ei erottanut pitsanpaistajasta.

Maratoonarin on kyettävä rytminvaihdoksiin väsyneenä. Suunnistajan on kyettävä kovempaan vauhtiin entistä väsyneempänä. Dubbelpass oli onnistunut, vaikka paikkoja kolotti, päätäkin särki. Sain kaipaamaani ärsykettä, ehkä vähän kovuuttakin. Hyvältä ei tuntunut, mutta hyvältä tuntui!

”…tiellä liikkujat kulkevat omiin osoitteisiinsa. Toinen kääntyy vasemmalle, kääntyipä joku oikeallekin. Me jatkamme tangentin suunnassa valitsemallamme tiellä. Kaikilla lienee sama tavoite, mielissä sama tuote: menestys. Reitit poikkeavat, jotkut vievät perille, toiset eivät…”

Kylmää, kylmää. Paukusta lähtien kyyti oli kylmää. Otettiin nimittäin yhteislähtöjä koko porukalla. Ennen puolimatkaa takaa-ajajia ei näkynyt isolla aukollakaan. Maalissa ero venähti jo riittäväksi. Monet tuumasivat, että kylmääki jos… jos jos. Varsin tyytyväinen kaksikko nosti kytkintä.

Viestit ovat suunnistuksen suola, yhteislähdöt harjoittelun pippuri. Yhteislähtöä odotellessa kukaan ei tunne oloaan vahvaksi. Osa pyörittelee hiljaa mielessään, kuinka tänään alistaisin kaikkia… mutta kun ei pysty! Kavereilla on kapeammat sääret ja paksummat reidet, korkeampi hapenotto, päätäkään ei ole tehty pahvista toisin kuin minulla…

Odottelin lähtöä pelonsekaisin tuntein, sillä tunnustin itselleni väsymykseni jo aamulenkistä alkaen. Alun herättelin, hetkessä saavutin normaalin olotilan. Keho nimittäin oli totutettu rääkkiin, ei lepoon tai palautteluun. Ehkä homma oli vedetty yli. Toisaalta, huipulle on päästävä, vaikka montun kautta.

”… tankki lyö punaisella, pysähdymme, tankkaamme. Nousen kuskin paikalle. Otan henkisen tauon, jään pohtimaan, mitä on parannettava, mitä en osaa. Oravanpyörässä on turha pyöriä, jos sillä ei ole tarkoitusta…”

Göteborgin kokemukset olivat rohkaisevia. Tiedän, että tulipa tulevaisuudessa vastaan mitä tahansa, ei löydy tilannetta, jota en kykenisi ratkomaan. Tuleva harjoittelu tähtääkin siihen, että ratkaisuistani kehkeytyisi entistä tehokkaampia, entistä varmempia, selkärangasta löytyviä ratkaisuja. Niin päteviä, ettei kukaan muu sellaisiin pysty.

”…kuskin on aika vaihtua. Vedän penkin taakse ja tartun rattiin. Teurastus odottaa…”