Vaikea vuosi - toiset aatteet

En ole fysiikan tohtori, edes aloitteleva psykologi. En tunne ihmisen anatomiaa, en mitokondrioita. Olen elämäntaiteilija, itsetutkiskelija - kestävyysurheilija.

Koen merkitykselliseksi kestävyysurheilijana kehittymiseni. Sijoituksilla ei ole niin suurta väliä, kehittymisen myötä niillä on tapana pienentyä.

Miten kehityn paremmaksi? Voi veljet miten monta kertaa olen tuon kysymyksen ittselleni esittänyt. Muutamia vastauksiakin olen löytänyt.

Kilpaurheilua ajatellen kesä meni ohitseni juuri kun sen piti alkaa. Alkukesä oli budjetoitu mönkimiselle ja kehittymiselle, loppukesä kilpailulle ja menestymiselle. Alkukesä olikin melkoista mönkimistä, mutta samalla koin olevani oikealla tiellä. Polvi vaivasi jossain vaiheessa, mutta juoksemalla sekin korjaantui.

Sitten tuli orastava syksy. Kävin Amerikoissa ja siellä meni ihan hyvin. Palattuani Eurooppaan tein yhden hyvän juoksun, mutta kesän aikana pohjustetut tavoitteet jäivät siihen. Kuuden kuukauden nousujohteinen valmistautuminen vaihtui kaksiviikkoiseen satsaukseen. Tahdonvoiman ja positiivisuuden hetkellisesti kadottua tauti sai kehoni otteeseensa ja kausi oli taputeltu vaikken sitä ihan heti suostunutkaan itselleni tunnustamaan.

Kuluneen kesän aikana kiviseen kinttupolkuuni* löytyi uusia kiviä ja juuria, uusia rajoitteita ja ongelmia. Ne vaativat toimenpiteitä nyt, jotta se näkyisi kehityksessä vuoden tai kahden päästä. *2009 kausianalyysi

Ensimmäinen rajoite on puhtaasti fyysinen: Juoksuvauhti ei riitä. Jos kyse olisi kestävyyden puutteesta, asia olisi helppo korjata lisäämällä harjoittelua. Mutta kun ongelma on hermoston tasolla, ei äkkinäiset lisäykset tuota kuin väsymystä. Tavoitteena on siis harjoitella siten, että joskus tulevaisuudessa jalat liikkuvat sellaisella rytmillä, että tasaisemmallakin alustalla teho on mahdollista nostaa omaan kestävyyden rajoittamaan maksimiin. Jos ominaisuuksista puhutaan, petrattavaa on siis nopeudessa, kimmoisuudessa, elastisuudessa ja vauhdikaan juoksun tekniikassakin.

Terveys on myös rajoite jos se reistailee. Vaikka äkkinäisempi voisi ajatella terveyden olevan tuuripeliä, on sen eteen mahdollista tehdä töitä. Laadukas ravinto, tarkoitti se sitten itujen popsimista tai monipuolista ravintoympyrää, on yksi terveyden edellytyksistä. Käsitykseni mukaan ei ole väliä millaista ruokavaliota noudatat vaan sillä, että uskot sen terveellisyyteen vilpittömästi. Jos olet karppaaja niin onnittelut, uskosi on vahva... Olen syömishäiriön hankkimisen sijaan laittanut ravintoympyrääni uuteen uskoon. Josko se yhdistettynä jo hermoston kehittymisenkin kannalta järkevämpään harjoittelun rytmitykseen olisi avain useampiin terveisiin harjoituspäiviin.

Mitä järkevämpi harjoittelun rytmitys sitten minun kohdalla on? Käytännössä kolmen harjoitusten päivien sijaan menen jatkossa kahden harjoituksen rytmillä. Määristä ja tehoista ei toki tingitä sillä jo psyyke sitä vaatii. Eli kahteen harjoitukseen mahdutetaan se mitä aiemmin kolmeen. Tämä tekee yksittäisistä harjoituksista entistä kovempia ja niistä palautuminen vaatii aiempaa enemmän huomiota kehon huoltoon. Jumppa ja venyttely ovat tässä aikamoisia kliseitä mutta parempaakaan en ole keksinyt. Sattuneesta syystä hieronta saa jatkossa suurempaa roolia kehon huollossa.

Kaikki tämä edellä kuvattu onnistuessaan vaikuttaa henkisten rajoitteiden vähenemiseen. Kestävyysurheilussa ja etenkin suunnistuksessa henkinen valmennus on sinänsä yksinkertaista, että kun tietää valmistautuneensa niin hyvin kuin kykenee, voi luottavaisin mielin tehdä parhaan suorituksensa. Tänä kesänä en päässyt tuohon tilanteeseen kuin kerran.

Sairas kertomus

Kuten sanottua, toissaviikon maanantaina se taas alkoi, uusi ralli kohti uusia haasteita. Kymmenisen päivää menikin lähtökohtiin nähden mainiosti eli suunnitelman mukaan. Sen jälkeen tuli torstai ja juoksijan polvi, perjantai ja kurkkusoiro sekä launatai ja nilkka nurin.

Polven ärtymisessä juoksijan tasolle asti on selkeät syyt. Loppukesän surkuhupaisat pienen pienet lenkkeilyt eivät olleet koetelleet lihaksistoa ja jänteikköä riittävästi, jotta niiltä pohjilta voisi harjoitella kuten minkä tahansa kestävyyslajin huippu-urheilijan kesäaikaan pitääkin eli parinsadan kilometrin viikkotahtia. Viimeinen niitti oli kolmenkympin lenkiksi suunniteltu hiekkatiekierros. Juostuani vajaan kympin yhteen suuntaan neljän minuutin kilometrivauhdilla alkoi polvi yhtäkkiä kipuilla. Hetken huopailtuani päätin kääntyä takaisin päin, mutta säännöllisin väliajoin oli otettava kävelyaskelia ja venytettävä reiden ulkosyrjää. Kolmenkympin peruslenkki vaihtui 18 kilometrin juoksukävelyyn.

Flunssakin vielä käy järkiinsä, sillä loppukesän kolmen viikon antibioottikuuri lienee tappanut kaiken tapettavissa olevan bakteerikannan elimistöstä. Bakteerien joukkolahtauksessa menee niin sairauden aiheuttajat kuin terveyden ylläpitäjätkin ja sitä kautta vastustuskyky lienee alhainen. Ainakaan aikaisempina vuosina ei ole tullut sairasteltua näin tiehästi kuin nyt kuurin jälkimainingeissa.

Mutta tämä kolmas tapaus sitten. Voin huoletta lopettaa pöytään koputtelun kun nilkkavammoista puhutaan. Onnistuin nimittäin, oikeastaan urani ensimmäistä kertaa, osoittamaan jalkapöydällä taivasta. Tämä tapahtui Ranskan, Lapin, Hämeen tai Oulujoen pohjan kivikkojen sijaan radalla. AV-testejä reilun kakkosen verran juostuani astuin oikealla päkiälläni radan reunaraudalle. Nilkka meni ympäri, mutta jatkoin juoksuani kunnes polvi kipeytyi. Oletin nilkkasoiron taasen vain läheltäpiti-tilanteeksi, mutta illan myötä kevyesti turvonnut kehräsluu ei ole vieläkään ottanut rauhoittuakseen. Sinänsä hauskaa, että vasen jalka on kurvissa ollut reunaraudan oikealla puolen, mutta seuraavana maata hipaissut oikea jalka on astunut raudan päälle. Olisikohan jalan asennoissa jotain petrattavaa?

Onneksi kausi on vielä aika alkutekijöissään ja aikaa on kohtalaisesti laittaa paikat ja juoksuvauhti kuntoon. Ehkä tästä sairaasta kertomuksesta voisi jotain oppiakin ottaa, ettei tarvitsisi maaliskuussakin todeta, että aikaahan on...