Päädyin kopioimaan vanhan tarinani otsikon idean, niin samoilla fiiliksillä palasin Alpeilta Suomeen kuin edelliseltäkin vierailulta. Tällä kertaa maastot vain pääsivät myös yllättämään. Kohtasin tilanteita, joihin ikimaailmassa en olisi osannut ennalta mielikuvaharjoittelulla valmistautua. Vaikka vanhat kartat kostuivatkin kädessä taasen keskivertoa enemmän, ei niistä ihan kaikkea voinutkaan nähdä. Siksi tämä tarina saattaa olla hyödyllinen kelle tahansa, varsinkin sille, joka haluaa joskus hiihtosuunnistusmaailman huipulle.
Täytyy tämäkin tarina toki aloittaa urputtamisella. Urputtamisen aihe on raha eli sen vähyys.
Tälle kaudelle päädyin ratkaisuun kieltäytyä maajoukkuepaikasta varsin kovan omavastuun vuoksi. Resurssit eivät yksinkertaisesti olisi riittäneet junnumaajoukkueleirityksen kuluihin ja Ski-O Tourin kiertoon. Koska selkeä välitavoitteeni on selviytyä pääsarjan MM-kisoihin Japaniin ja ensisijaiset katastukset, PM-kisat, sattuvat nuorten MM-kisojen kanssa päällekkäin, oli Touri SM-pitkien ohella ainoa oljenkorteni joukkueeseen. Näin sprinttispesialistina en uskaltanut jättää peliä pelkästään SM-kisojen varaan ja toisaalta kauas Japaniin tuskin lähetetään hiihtäjiä pelkillä kansallisilla näytöillä. Siksi päädyin käyttämään talvikauden budjettini viikkoon Keski-Euroopassa.
Eihän minun toki ole täysin pitänyt kotioloissa harjoitella. Olen valmistautunut hisu-kauteen viikon verran Ylläksellä ja kolmesti päivästä kolmeen Rovaniemellä. Molempiin on kotoa matkaa alle sata kilometriä, joten matkustukseen ei ole aikaa tai rahaa liiemmin kulutettu. Majapaikat tosin olivat sitten erittäin huonoja hinta-laatu -suhteeltaan, sillä ne olivat ilmaisia. Ylläksellä asustelin hyvän ystäväni Tommi Uusimäen mökkiosakkeessa ja Rovaniemellä majapaikka on löytynyt Uusimäen Tommin opiskelijakämpältä. Tukijoiden listallehan tuo Tommi kuuluisi, vieläpä ylimmälle paikalle, mutta annetaan vielä olla: Näyhä tuskin on kovin isoja vastapalveluksia odottanut apua tarjotessaan, sen verran hyvin hän minut tuntee. Muistaakseni puhui jotakin muutamasta MM-kullasta...
Noh, Tourille lähdin kuitenkin toiveikkaana: Olisihan palkintorahojen avulla mahdollista saada reissusta nollatulos. Eli esimerkiksi kolmella osakisavoitolla tienaisi sen 900 euroa, millä Keski-Euroopan matkustelut senttiä venyttäen hoituisi. Vähän myöhemmin sitten ymmärsin, että osakisoista ei jaettaisikaan palkintorahoja. Koko Tourin voittaja tienaisi kuudesta huippusuorituksestaan sen 300 euroa. Ilmoittautumismaksujen ollessa 150 euroa, järjestäjät jäisivät voittajasta "tappiolle" tasan 150 euroa.
En tiedä, olivatko kisat järjestetty niin hyvin, että niistä olisi sopinut antaa esimerkiksi hiihtäjien palkintosummia. Saattaahan tuo Staffankin olla ihan tyytyväinen, että finaalin rastinotossa unohtuneen rastin takia tilipussi pieneni 50 000 euron sijaan 200 euroa. Ehkä onkin niin, että tämän lajin (ja järjestäjien) on kehityttävä huimasti, jotta siinä huippusuorituksen tekeminen olisi rahanarvoinen juttu.
Kisoissa tosiaan järjestelyt takkusivat jonkin verran. Tulospalvelu ontui, kisainfot julkaistiin pääasiassa vasta kisapaikalla, ratasuunnittelun helmet jäivät vähiin, logistiikassakin oli omat puutteensa. Silti lunta riitti ja keli suosi muutenkin! Monena päivänä huomasi, minkä vuoksi olen joskus tykästynyt hiihtosuunnistukseen. Hiihtosuunnistus on edelleen kivaa, kun ei tarvitse koetella suksien sietokykyä ja hiihto näyttää hiihdolta.
Ensimmäisessä osakisassa (kartta) Peltoseni sietokyky sitten tietysti ylittyi. Ykkösrastia kohti laskiessani en huomannut uran mutkaa ja vetäisin heitolta parimetrisen lennon tehden alastulon capin alastulon vastapenkkaan. Touri ei alkanut aivan suunnitellulla tavalla, sillä kolmosrastille mennessäni koukkasin kisakeskuksesta vaihtamaan kannasta katkenneen suksen tilalle matkavahoin voidellun suksen. Loppumatkasta huonolla asenteella ylläpitämäni vauhti olisi riittänyt sijaan 13. Itse asiassa ajatuksenani oli hiihdellä vieläkin hiljempaa, mutta päätin peesailla lopulta hylättyä itänaapuria komanneksi viimeiselle rastille asti. Loppuvedon ansiosta tekaisin pienen hajuraon veturiini ja kiitokseksi laitoin hänet niin sekaisin, että toiseksi viimeiseltä rastilta hän otti hylsyn.
Toiseen osakisaan (kartta osa 1, osa 2) lähdin varsin nöyränä liikenteeseen, sillä aikaisempien vuosien normaalimatkojen fysiikkapuoli on takkuillut. Tiesin toki, että taidollisesti päivästä tulisi varsin helppo, sillä ylimääräisellä kiireellä on tapana unohtua yli tunnin kisoissa. Otin alamäet ylivarovaisesti välinerikkoja vältellen. Se näkyykin sitten väliajoissa! Esimerkiksi kartanvaihdon jälkeisen puolituntisen hiihdin puolisen minuuttia seuraavaksi nopeinta kovempaa, sillä pätkällä noustiin radan alimmalta pisteeltä lähes korkeimmalle pisteelle. Seuraavalla alamäkivälillä häsläsin sitten ilman isompaa pummia yli puolitoista minuuttia nopeinta hitaamman ajan! Olin kuitenkin tulokseen tyytyväinen, sillä pieni ero kärkeen kertoo hiihdon vauhtikestävyyden huimasta kasvusta. Samalla ymmärsin, miten korkealla tulee varsinkin pitkät matkat hiihtää: Suoritusta leimasi, ihan kuin leimasi edellistäkin onnistunutta pitkää matkaa viime vuonna Bulgariassa, helpon tuntuinen hiihtovauhti. Korkealla hiihdettäessä tulee välttää kovia happoja, sillä niistä palautuminen vie tuhottomasti aikaa. Ymmärsin myös, että maailman hisueliitille pärjätäkseen tulee hallita laskutekniikat missä tahansa: umpisella metsässä ja aukolla, jyrkässä ja loivassa rinteessä... Paljaankalliovaaran kivikossa lienee tarpeeksi haastetta ensialkuun, jos tosissaan aikoo maailman huipulle.
(kuva: Andrey Gorbunov, www.skisport.ru)
Jo kolmannen osakisan (kartta) alkuverkassa huomasin kulkupäivän tulleen kuin tilauksesta eräälle Tourin päämatkoistani. Edes edellisen päivän kohtuullisen pitkä bussimatkustus yhdistettynä kisatoimistossa norkoiluun ja kuljetusjärjestelyistä saksaksi* taliaivoisen matkanjärjestäjän kanssa väittelyyn eivät painaneet jaloissa tai pääkopassa. Meno olikin kisassa varsin mukavaa. Paria minuuttia ennen starttia olin kuullut, että joen ylitse saattaa joissain kohdissa päästä oikomalla, ja jos ylitys onnistuu, voittaa varmasti ja reilusti. 2-3 ja 3-4 -väleillä en edes lähtenyt yrittämään joen ylitystä oikomalla, 2-3 -välillä se olisi kannattanut, sillä rastin kohdalta pääsi hiihtämällä joen ylitse. Samaa oikoa olisi voinut hyödyntää sitten myöhemminkin rastivälillä 7-8. Itse päädyin kokeilemaan oikoa välillä 5-6, joka osoittautui pahaksi virheeksi. Katsoin vitosta lähestyessäni, että yhdet jäljet menevät rantaan ja ne jatkuvat myös toisella puolen. Todellisuudessa tuolla kohdalla parimetriä leveä joki solisi puolentoista metrin syvyydellä lumipenkan reunasta, ja joen toisella penkalla olleet jäljet olivatkin eläinten jälkiä. En kuitenkaan ryhtynyt enää suunnitelmaa muuttamaan vaan otin sukset käsiin ja laskeuduin ojan pohjalle. Pohjalla ollessa ymmärsin, että ylös pääseminen ei olisikaan yhtä helppoa kuin laskeutuminen. Kolmannella yrityksellä sain itseni kammettua pettävän penkan päälle. Suksia kiinni laittaessa ilmeni seuraava ongelma, sillä kastuneet monot olivat jäätyneet eivätkä mahtuneet siteisiin. Sprinttityyliin "kaikessa rauhassa" yritin potkia jäätä monoista, mutta eipä tuo mihinkään lähtenyt. Lopulta ronkin suksien kärjillä jäät ja sain siteet kiinni. Aikaa vaan tuhrautui ihan tuhottomasti ja päätin, että enää en yritä oikosia joen ylitse.
*en ole ikimaailmassa lukenut saksaa
Radalla oli hieman kyseenalaisia joenylitysvälejä nelisen kappaletta (2-3, 4-5, 7-8, 11-12). Nuo välit kun ottaa väliajoista pois, saan itseni kisan voittajaksi (11:21) kahdeksan sekunnin erolla Erik Rostiin. Kulku ei siis ollut pelkkää lumetta. Kuitenkin, kovimmat nimet näyttävät olevan tuloslistan kärjessä tässäkin sprintissä. Ehkä heidän kokemuksensa riittää näkemään kartasta asioita, mitä muut eivät näe. Itse toisaalta starttasin kuuman ryhmän ensimmäisenä maastoon. Kulmaoikojen lisäksi minulta puuttuivat tarkemmat tiedot joenylityspaikoista...
Kun Italian päämatka oli ryssitty, päätin lähteä neljänteen osakisaan (kartta osa 1, osa 2) fyysisellä riskitaktiikalla. Laakson luistaville urille oli yön aikana satanut pari senttiä räntää, mikä teki kelistä varsin raskaan. Kun matkaakin oli enemmän kuin koskaan ennen, oli hyvä lähteä kokeilemaan, josko peli ratkaistaisiin vielä vauhtikestävyyttäkin laajemmalla pohjalla. Vaikka harjoitusvuosilla en juhlikaan, niin tunnit kestävät kyllä vertailun.
Taktiikan mukaisesti aloitin siis varsin vauhdikkaasti ja sattumalta kisaa johtaessani sain edellisten kisojen voittajan selän näkyviin. Pisimmässä mäessä sitten imin eron umpeen. Kilometrin verran peesailtuani jäin kyydistä eräässä alamäessä (tietenkin!) ja jouduin taiteilemaan kartankäännön kanssa. Päätylenkille olisi nimittäin pitänyt ottaa kartan laajennus esiin, itsehän olin järkevänä päättänyt jättää sen tekemättä ja pelkästään seurailla Ondrejta tuon pari kilometriä. Taktiikka toimi muuten hyvin, mutta kyyti oli tosiaan siihen vaiheeseen liian kylmää. Putosin siis varsin reippaasti Ondrejsta, mutta laaksoon palattuani huomasin, että selkä alkaa vilkkua edessä aina vain lähempänä. Reitinvalinnat onnistuivat ja hiihto tuntui todella helpolta. Daniel putosi kyydistä ja kohta alkoi Ondrejkin hyytyä. Sitten tuli joki* (rastiväli 7-8 2. osassa), jonka ylitystä harkitsin. Tarkistin joen laitauran ja totesin sen jäljettömäksi: Kukaan ei ole mennyt suoraan, joten se ei liene mahdollista. Kiersin yli kilometrin lenkin ja putosin väliajoissa sijalta 2. sijalle 7. Tuloslistalla edelläni olevat olivat oikoneet joen yli pohjapatoa pitkin. Sanoisinko, että raakaa ja vaarallista peliä! Raakaa sen tietenkin pitää olla, mutta hengenvaara ei oikein kiehdo, ei tämäkään niin hieno laji kuitenkaan ole... Suoritus kertoi kuitenkin, että missä hyvänä päivänä mennään. Käsittääkseni melko korkealla.
*edellispäivää leveämpi, noin 15-20m)
Ennen viidettä osakisaa (kartta) oli matkustettava Italian Ossanasta Sveitsin Saldeniin. Matka oli hieman oletustani pidempi kestäen yhteensä kaksitoista tuntia. Lumisateiden vuoksi bussin piti ottaa kiertoreitti, mikä otti aikaa parisen tuntia. Olimme Sarnenissa (5 km Staldenista) varsin inhimilliseen aikaan yhdeksän tunnin ajon jälkeen. Sitten alkoi show, joka vei tuommoiset kolme tuntia viimeiseen viiteen kilometriin. Se sisälsi eksymisiä, bussin peruutteluja, Venäjän maajoukkueelle vapaan hotellin etsimisen (kaikki piti tietysti saada samaan hotelliin, vaikka sellaista ei olisikaan varannut), peräkärryn kiinnittämisiä ja irtiottoja, suksipusseja käytävälle ja ulos... Viimeisen parin tunnin aikana vetäydyin bussin takapenkeille makaamaan, sillä urputtaminen kolmellekymmenelle englantia ymmärtämättömälle ihmiselle on ilmeisen turhaa. Sanoisinko kuitenkin, että vaikka ehdinkin majoitukseeni iltapalalle, niin silti touhu vei aika paljon hermoenergiaa seuraavalta päivältä.
Kisassa meno oli väsynyttä ja ajatus katkeili pahoin. Sain toki aikaiseksi useita pohja-aikoja ja hiihtovälitkin menivät reippaasti viiden joukkoon, mutta kaksi isoa pummia, reitinvalintavirhe ja pari pahaa sähläystä (mm. ykköselle mennessä löysin itseni ojan pohjalta) kasvattivat eron kärkeen turhan suureksi. En ollut lainkaan valmis lukuisiin ylimääräisiin "uriin", lumikenkäpolkuihin, joita tuhannet (enkä edes valehtele) turistit tekevät alueelle päivittäin
(kuvat: Sindre Jansson Haverstad, www.ski-o.com)
Finaali (kartta) kosahti edellisen päivän juttuihin. Olin heti alussa ulalla ja koukkasin reippaasti kakkosta ja keskusrastia lumikenkäurilla oikoessani. Tiukan rastimäärän ja taas heti ykköselle tehdyn lumienkelin sotkeman telineen vuoksi onnistuin vielä jättämään pidemmän perhoslenkin ykkösrastin väliin ja kärkipään hiihtäjien epäonnen vuoksi kokonaiskisan yhdeksäs sija vaihtuikin hylsyyn.
18. päivä aamuseitsemältä alkanut matkustus päättyi Pelloon tiistaiyönä yhdeltä. Tarkkanäköisimmät varmaan huomaavat harjoituspäiväkirjasta, että viimepäivät on otettu suunniteltuakin keveämmin, toin nimittäin pienen flunssan mukanani VR:n eläinvaunusta tai Munchenin lentokentältä. Nyt tuokin alkaa olemaan voitettu kanta ja Lancin antama Orsan kartta alkaa hahmottua...
--- Pexin koodaamat väliajat luettavassa muodossa (osakisat 1.-5.) ---
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti