Talvikauteni kenties tärkeimmät kisat lähestyvät. Pienetkin motivaatiopuutteet on syksyn mittaan kuitattu ajatuksella Saariselän syheriköistä, toisaalta fyysisesti vaikeimmat hetket ovat helpottuneet yhteislähdön lopputaistoa läpijuoksuttaessa. Kisoihin viimeistelevä tehoharjoituskausi alkoi suunnitelmien mukaan isänpäivän sunnuntaina.
Ajatuksena oli rassata ajattelua keuhkojen vinkuessa ja sydämen vaikeroidessa hapenpuutteessaan. Edellisillan pimettyä kynä piirsikin ahnasta viivaansa Ritavaaran latuverkoston kulmasta toiseen; Kolme rataa, yhteenlaskettua mittaa parikymppiä, pahimpia ylämäkiä ei ainakaan vältelty. Toiveissa oli aamunkoitteessa tampparilla avatut ladut. Edellispäivän parikymmensenttinen puuterilumi hiihtämällä avatun laupohjan päällä ei antanut siihen suuria viitteitä, mutta...
Yöllä taivas jatkoi repeilyään, perinteiseen tapaan kylällä tullut jalkarätti satoi lumena Ritavaaraan. Tilanne vaikutti varsin valoisalta, sillä nakki-Juha näytti pohjanneen ladut huippuiskuun. Puheiden mukaan kolmekymmensenttiseksi levähtänyt uuden lumen peite ei kelkalla ajettuna kuitenkaan kovettunut juurikaan tyhjää paremmaksi. Kelkkakuski päivittelikin peruspellolaisenen tapaan: "Olet sie hullu, kun tulet tämmöisessä säässä hihtään." Niinhän mie olen.
Pitkittelin alkuverryttelyäni, joka venähtikin tunnin paremmalle puolelle. Kilometrin lenkki kovettuikin pikku hiljaa varsin hiihtokelpoiseksi. Sinänsä harmi, että tuolla pätkällä tehoharjoitus tulisi viipymään vain muutamia minuutteja.
Legendaarisen "Ritiksen Vitosen" avauksen ollessa vielä kesken, riisuin lämmittelyasuni ja puin lintulautani. Tiedostin, että ensimmäinen veto saattaisi jäädä viimeiseksikin, keliä vastaan olisi turha tapella enemmän kuin olisi tarpeen. Avasin ahtaan mieleni uudenlaiselle haasteelle ja tuplanapautin kelloani.
Alkujärkytyksestä selvittyäni huomasin pysyväni kutakuinkin pinnalla. Tasaisilla pyrin siirtämään painetta suksilta käsivarsille, ylämäissä toki kynsin latua pohjia myöten.
Ensimmäisen vedon lähestyessä loppuaan koin pilkahduksen flowta. Vaikka eräs reitinvalinta tuottikin yllätyksen, kolmekymmentäsenttiä sitten ajetun tienpohjan, koin osaavani jotakin... Kello näytti toki suunniteltua rajumpia lukemia, joten päätin unohtaa kolmannen raaston, sen, jonka päätteenä odottivat jo pelkästä ajatuksesta kihelmöiville hapoille vetävät Makkaravaan nousut.
Toinen lenkki alkoi lumisateen sakeutuessa. Alun lyhyillä rastiväleillä luulin hiihtosuunnistavani, vauhti nousi itsestään. Ampumalavalle noustessani kiroilin mielessäni säheltämiseen johtanutta ladun tukkoisuutta. Päätin samassa muistaa kädet. Makkaravaaraan noustessa sitten huomasin sen; Peltoset nousivat hangesta korkeammalle ja korkeammalle... Lopulta lensin puoli metriä lumen yläpuolella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti