Kaksi kokonaista päivää hulluttelussa kesti. Neljä harjoitusta kahdessa päivässä muistuttivat minua: Minulla ei ole valmentajaa ja hyvä niin.
Eilen kun viimeisen reippaamman viisiminuuttisen jälkeen istahdin auringon lämmittämälle hiekkapenkalle jalat sääriä myöten mudassa ihaillemaan Aapuanvaaran lisäksi kumuluspilvistä taivaanrantaa ja Kittisvaaran länkkärijyrkänteitä, muistin urheiluharrastukseni perimmäiset tavoitteet. Ne eivät riipu senteistä tai sekunneista.
Miksi minulla ei ole valmentajaa? Moni on sitä kysynyt. Vastauksenkin ovat saaneet: "En tiedä."
Kaksi päivää taisi olla urani pisin jakso, jonka maltoin harjoitella etukäteen kirjoitetun suunnitelman mukaan. Tarkemmin syynättynä en tehnyt kaikkea täysin suunnitelmien mukaan, mutta riittävän lähelle suunnitelmia yritin päästä.
Pidempään jaksoon ei riittänyt kiinnostusta. Aamupäivällä lähdin tekemään helppoja intervalleja kuin työpäivää. Auringonpaisteessa otin paidan pois ja hölkkäilin pitkän lenkin hiekkatiellä. Rikoin suunnitelman ja nautin.
Olenko mie paska? Vastausta en välitä tietää. Minulle riittää nautinto.
Ehkä viisiminuuttiset tekisivät minusta pitkän makan maailmanmestarin. Silloin riittäisi selkään taputtelijoita.
Urheilun vaatimat uhraukset jäisivät minulla tekemättä jos motivaattorinani olisi maine ja kunnia. Ehkä parempi, etten avaudu tämän enempää...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti