Olen hymähdellyt niille pelleille, jotka luulevat olevansa kuolemattomia, eivät usko vanhenevansa lainkaan. Kauden 2006 jälkeen koin olevani voittamaton, luulin myös kehoni sietävän kaikkea, mitä sadistiseen mieleeni juolahti sillä teettää. Pettymys oli kova, kun jumalaiset ajatukset omasta erinomaisuudesta kaatuivat kaudella 2007. Saman viikon aikana.
"Seikkailen reittihärvelin alati laajenevassa maailmassa. Tutkailen viivoja, ihailen niitä. Ihailen sitä punaista lankaa, joka kulkee rastilta toiselle, hirvittävän usein optimireittiä. En uskalla vilkaista omia piirustuksiani!
Selailen kuvia kauden kisoista. Eteeni sattuu eräältä rastilta näpsittyjen kuvien rypäs. Kuvatuilla on katse kartassa, ei taivaalla tai edellä vipeltävän perseessä. Teen poikkeuksen!"
Kirkkaitten hankien hektisimmät hetket
Keväällä nautin harjoittelusta. Tein mitä mieleen juolahti ja välillä kusetin leikkiini mukaan muitakin hulluja. Nautinnonhakuisuus ajoi järjen edelle, sillä onhan tutkimaton tosiasia, että "se pärjää ken eniten nauttii". Ja minähän aioin pärjätä.
Nirvanassani kuvittelin liikahtavani kelpo vauhdilla. Pitkillä lenkeilläni näin, kuinka norjalainen jää kävelemään ylämäkeen. Niitä nirvanaisia pitkiä lenkkejä runnoin päivittäin. Jälkeenpäin ajateltuna, hieman jo neutralisoituneessa mielentilassa, väitän kuvitelleeni ne kymmenet väsyneet norjalaiset.
Usein näin auringon laskevan Ruotsin tuntureille. Saatoin pysähtyä ihailemaan maisemaa, nähdä lauman poroja ronkkimassa jäkälää hangen alta. Elin täysillä niissä hetkissä. Voisi sanoa, että kaipaan kevättalven pitkiä raastoja, vain omat ajatukset seuranani. Voi sanoa, että kaipaan myös niitä aamuöisiä tunteja jossain Tupoksen ABC:n läheisyydessä. Matkaa on takana päiviä, edessä tunteja, ja amurintiikerinnahkapenkeille kaikuu Jukka Raitasen tulkitsemana Päin päivää parempaa. Haluan kertoa, että kaipaan myös hissikuilun mäkivetoon, KaTa -cupin avausosakisan ensimmäisille peltopätkille, aamu-usvaiselle Pissiviialle, noloihin rullahiihtosuunnistusratoihin, joilla eksyin Pellon keskustaan, Rattostunturin pimenevään iltaan, Aulangonjärven miestä korkeampaan horsmikkoon - Kaipaan kaikkeen kokemaani, muuhun kuin istumaan hiljaisen tietokoneeni ääreen: Ehkä minut on luotu vain kulkemaan.
Kevätleirien koittaessa olin malttamaton. Kun taistelee vapaudesta puolivuotisen jakson umpihankea vastaan, voitonriemu on lumen hävitessä vähintäänkin ylitsevuotava. Vaikka kevät oli vietetty kolmesti päivässä harrastetun liikunnan merkeissä, tuli leirillä tietysti lisätä harjoittelua. Viidesti päivässä harjoittelu on toki täysin normaalia toimintaa, mutta halusin pikkuhiljaa kaivaa myös vauhtireserviä esiin. Siispä korvasin pari peruslenkkiä kovalla harjoituksella. Kevätleiripäiviä kertyi kuukauden verran, tuohon määrää mahtui pitkälti yli sata suunnistusharjoitusta, joista puolet juoksin täysillä. En kovaa, vaan täysillä. Kun ruljanssi oli takana, nostin jalat kattoon viideksi päiväksi. Se nosti kunnon huippuunsa, viideksi päiväksi.
Opitaan sitä kesken kaudenkin
Tuli långa ja kisat Bornholmilla. Ne meni miten meni, loppupeleissä persuksilleen. Tiesin, että huippuvireen matto oli vedetty jalkojen alta, pohdin siihen syitä. Ymmärsin, että kehoni tottelee harjoittelua. Tuhosin vanhat suunnitelmani, tein uudet. Niillä oli tarkoitus tuoda metallit pois maapallon toiselta puolen.
Ensimmäisen kovan työstöjakson tuli jatkua aina katsastuspelleilyihin asti. Rajoilla paukuteltiin, niitä pidettiin pilkkana ja ne ylitettiin. Muutamana päivänä rajan turvallisempi puoli katosi horisontin taakse. Sen huomatessani juoksin pitkään ja rauhassa. Taas olin valmis kehittymään, minä ainakin uskon niin.
Rankka jakso päättyi suunnitelmien mukaan kehäkolmosen nurkille. Kevyttä jaksoa täytyi ylläpitää vajaan viikon verran, sillä halusin olla varma systeemini toimivuudesta. Systeemi sitten toimikin, Jukolassa kulki. Lipun löytymiseen systeemillä ei valitettavasti ollut yltiöpositiivista vaikutusta.
Kevyt viikko oli tuskaista aikaa, en todellakaan tiennyt, mihin olisin kaiken energiani purkanut. Usein istuin rumpupatteristoni eteen ja annoin palaa. Niinä päivinä poliisitkin kävivät kyselemässä, eikö remontoimisessa ole mitään desibelirajaa. Vastasin mitä tiesin, eli en vastannut, enhän ollut taloremontissa. Sen vain tiesin, ettei lakipykälissä ole säädelty desibelirajaa urheilijan henkilökohtaiselle remontoinnille. Muutamana päivänä onnistuin mielenhallinnassani paremmin, ja sidoin jo keväältä tutut lenkkarit jalkaani vain kerran päivässä. Muutamana päivänä onnistuin sitten vähän huonommin, kevyempi viikko siitä kuitenkin loppupeleissä tuli.
Aina surkea loppukireissä?
Jukolan tultua ja mentyä, ulkoilemaan palavaa mieltä helpotti tieto edessä olevasta, kovasta loppurutistuksesta. Jukolan yöstä palautuminen jäi liian lyhyeksi, ja muutamassa päivässä olin taas liian kaukana siltä vanhalta muttei kovinkaan tutulta rajalta. Katkaisin putken, rauhoitin mieleni tietoisesti: Jos Jukolassa kulki niinkin messevästi, miksei vire jatkuisi vielä paria viikkoa kevyemmälläkin harjoittelulla? Niin, miksipä ei?
Jälkikäteen tutkailtuna, vire ei kantanut enää kahden viikon päähän. Syitä tähän lienee monia, lähtien aina ihmisbiologiasta henkilökohtaisiin ominaisuuksiini, mutta tärkeimmäksi syyksi asetan epäonnistuneen sydäntalven harjoittelun.
Monet varmasti tietävät, että joulukuu meni osaltani sairastellessa. Perusharjoittelujakso jäi suunniteltua lyhemmäksi, sillä tammikuun puolivälin tienoilla monon liikahtamisen mahdollistuttua oli kiire talven pääkilpailuihin. Tein oikeita asioita ja menestyin kisoissa. Tein oikeita asioita siis talvikauden tavoitteisiin nähden. Saadusta kuntopiikistä riitti potkua vain viikoksi, joten kevätharjoittelu tuli aloittaa rapakunnossa. Se syö miestä rotan lailla kun ei kulje. Jotta kulkee, otetaan turhat massat pois ja kovia vetoja alle, ja taas kulkee. Mutta vaan perkele aivan liian aikaisin.
"Kuulen erään irvailijan huutavan loppusuoraa huhkivalle, pyylevälle rouvashenkilölle, että yritä edes. Hitto vieköön, rouvan askel näyttää entistä painavammalta.?"
"Ammattitaitoiset" valmentajat ovat rakastuneet kertomaan meille junnusuunnistajille, että olemme paskoja, joista ei tule ikinä mitään, vieläpä median välityksellä. Minun mielestäni, jos valmentaja ei osaa sanoa minulle muuta kuin, että pitäisi tehdä kovia juoksuharjoitteita, voisi valmentaja pitää turpansa kiinni.
Halusin silti, luonnoltani heikkona nuorena urheilijana, nuolla noiden "neuvonantajien" perseitä. Kun niiden ohjeessa oli "jonkin verran" soveltamisen varaa, jouduin itse vajavaisella valmennustietoudellani hakemaan kovuutta etenemiseeni. Kovuutta ei löytynyt, löytyi vain kipu. Kutsuin kipua penikkataudiksi.
The Wall of Shame
Ehkä matkustus ei sopinut minulle. Ehkä olin harjoitellut väärin. Luotin kuitenkin kuntooni. Eikä homma jäänytkään, kaikesta huolimatta, tossun liikkumisnopeudesta kiinni. Juoksu oli tahmeaa, mutta kuitenkin tehokasta. Maastonkin piti sopia kaltaiselleni itsesuojeluvaistottomalle runnojalle. Ehkä sopi, ehkä ei. En kuitenkaan pystynyt tilannetta hyödyntämään.
Olen ymmärtänyt homman sakanneen taitopuolella. ?Niin kuin aina?, toteaa moni lukija. Ehkä se oli suorituksen hallinnan puutetta, vääränlaista harmoniaa tai jotain muuta akateemisesti sivistyneiden valmentajien niin mahdottoman hienon sanan taakse sisältyvää taidottomuutta. Tiedän kuitenkin ryssineeni nämä kissanristiäiset pahanpäiväisesti. Haluan tulevaisuudessa tehdä kaiken täydellisen oikein, ainakin parhaalla mahdollisella tavalla, sillä enää en halua kokea samanlaista varjojen taivalta suunnistuksen arvokisoissa, maailman parhaan suunnistusmaajoukkueen paita päällä. Tiedän toisaalta, etten ole syntynyt onnellisten tähtien alla, ainakaan riittävän onnellisten, että tämä "The Wall of Shame" jäisi urani suurimmaksi pettymykseksi.
Jälkilöylyt
Niin monta vuotta olen nollannut kauden pääkilpailuiden tulokset pitkillä lenkeillä. Pitkät lenkit ylhäisessä yksinäisyydessä ovat palauttaneet mielenterveyteni, ja siten palvelleet uusien tavoitteiden toteutumista huomattavasti. Olin kuitenkin kisaillut viimeiset startit tulehduskipulääkkeen voimalla, enkä siten voinut turvautua jalkalenkkeihin pettymysten pyyhkimiseksi. Vaikka melonta onkin hieno lisä nautintoaineitteni kirjoon, ei vedellä ole elementtinä minulle samanlaista tervehdyttävää vaikutusta, kuin komealla männiköllä, ei vaan kuusikolla, tai tarkoitan koivikolla? komealla sekamettällä. Uusiin lenkkareihin kuitenkin satsasin.
Voinko minäkin tehdä jotain oikein?
Muutamat viikot kisojen jälkeen mentiin urheilullisesti aika kaukana huippuajoista. Onnistuimme joukkueena kelvollisesti Ruotsinmaalla, mutta oma pätemiseni jäi lähinnä lagledaren tasolle. Kunto vaikutti karanneen liian kauaksi loppukauden osalta.
Kaipasin jo Pelloon. En kaivannut pellolaisia, sillä ihmisiä löytyy kaikkialta. En potenut koti-ikävää, sillä taloja löytyy kaikkialta. Kaipasin vanhoihin tuttuihin harjoitusmaastoihin, Pellon kairoihin, joissa japanilaisturistit kusevat housuunsa pelkästä innostuksesta, kun eivät kuule mitään.
Kun vihdoin sain inspiroivan harjoitusympäristön, aloin valmistautua länsinaapurissa ensi kesänä järjestettävään suunnistustapahtumaan. Otin järjen mukaan harjoitteluuni. Saatoin viettää tunteja miettien, mikä on olotilani, mitä olen tehnyt aiemmin, mitkä ovat olosuhteet ynnä muut realiteetit. Sen pohjalta hahmottelin, mitä tänään kannattaisi tehdä. Ohjenuoraksi otin: Joka toinen päivä kovaa, joka toinen pitkään, muut harjoitukset palauttavina, huoltavina tai lihashuoltona. Yllättäen löysin hyvän tunteen menooni, tunsin liikahtavani reippaasti ja opin uusia asioita suunnistussuorituksesta lähes päivittäin. Pyrin nostamaan normaalimatkan rutiinitasoani, juoksin pitkiä ratoja pitkillä rastiväleillä. Uusi tuleminen ei realisoitunut vielä Ristiinan korvessa, mutta luotin kykyihini. Yöviikonlopun keskityin harjoitteluun, seuraava viikonloppu olikin sitten tuloksellisesti mainio. Mikä hienointa, pääni kesti jälleen tiukassa paikassa ja Ponsi seisoi viestien jälkeen sillä paikalla, mitä on tavoiteltu vuosia.
Ei lopu koskaan juominen, kun viskiltä haisee jo huominen
Viski vie miestä. Minun on myönnettävä, että kauden aikana viski vei miestä enemmän kuin mies viskiä. Uuteen kauteen valmistautuessani olen pyrkinyt selkävoittoon siitä. Toisinaan haluan heittäytyä viskin vietäväksi, mutta tulevaisuudessa haluan tehdä sen hallitusti.
En ole alkoholisti. Alkoholismia vastaava sairaus minulle on ulkoilu, luontoliikunta. Viski on minun harjoitteluni, kun alkoholistilla viski nousee päähän, minä nautin kokemastani. Krapulan vältän uudella kulauksella, seuraavalla harjoituksella. Vieroittaudun liiasta viskin nauttimisesta palauttavan harjoittelun avulla. Aion uudella harjoituskaudella tehdä tasapaksusta viskisopasta ääripäitä paukuttelevaa nautintoa. Se vaatii itsehillintää. Yhteiskunnan kannalta minun holismini on onneksi varsin halpa sairaus. Tai kallis, miten sen sitten ottaa.
Lapin Halden?
"Kuuluttaja kertoo Sipoon Susien johtavan parillakymmenellä metrillä toiseksi viimeisellä rastilla. Luotan ankkurimme kiriin, mutta silti vaikuttaa pahalta. Sitten vilahtaa paita, Sipoo, Ponsi perässä parisenkymmentä metriä. Perkules, lähelle päästiin, mutta ei. Sitten lähtee kiri, irvistys levenee ja Ponsi nousee lentoon."
Pellon Ponsi nousi kauden aikana uudelle tasolle, nimenomaan joukkueena. Itsekin paransin huomattavasti viestisuorituksiani tärkeissä seuraviesteissä. Joukkueena astuimme ison askeleen kohti suurta tavoitetta hamassa tulevaisuudessa.
Summa summarum
Henkilökohtaisella tasolla tuloksellinen kehitykseni otti selvää takapakkia. Onneksi urheilu on minulle paljon, paljon muutakin kuin tulos. Vaikka tuloskehitys taantuikin, minulle henkisesti tärkeämpi, urheilijana kehittyminen, on ollut varsin vauhdikasta.
Kausi oli kasvattava. Otan oppini joutsenista, lähden syksyin, palaan keväisin. Ja kun palaan, olen kasvanut urheilijana. Ainakin sen 30 senttiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti