En ole fysiikan tohtori, edes aloitteleva psykologi. En tunne ihmisen anatomiaa, en mitokondrioita. Olen elämäntaiteilija, itsetutkiskelija - kestävyysurheilija.
Koen merkitykselliseksi kestävyysurheilijana kehittymiseni. Sijoituksilla ei ole niin suurta väliä, kehittymisen myötä niillä on tapana pienentyä.
Miten kehityn paremmaksi? Voi veljet miten monta kertaa olen tuon kysymyksen ittselleni esittänyt. Muutamia vastauksiakin olen löytänyt.
Kilpaurheilua ajatellen kesä meni ohitseni juuri kun sen piti alkaa. Alkukesä oli budjetoitu mönkimiselle ja kehittymiselle, loppukesä kilpailulle ja menestymiselle. Alkukesä olikin melkoista mönkimistä, mutta samalla koin olevani oikealla tiellä. Polvi vaivasi jossain vaiheessa, mutta juoksemalla sekin korjaantui.
Sitten tuli orastava syksy. Kävin Amerikoissa ja siellä meni ihan hyvin. Palattuani Eurooppaan tein yhden hyvän juoksun, mutta kesän aikana pohjustetut tavoitteet jäivät siihen. Kuuden kuukauden nousujohteinen valmistautuminen vaihtui kaksiviikkoiseen satsaukseen. Tahdonvoiman ja positiivisuuden hetkellisesti kadottua tauti sai kehoni otteeseensa ja kausi oli taputeltu vaikken sitä ihan heti suostunutkaan itselleni tunnustamaan.
Kuluneen kesän aikana kiviseen kinttupolkuuni* löytyi uusia kiviä ja juuria, uusia rajoitteita ja ongelmia. Ne vaativat toimenpiteitä nyt, jotta se näkyisi kehityksessä vuoden tai kahden päästä. *
2009 kausianalyysi
Ensimmäinen rajoite on puhtaasti fyysinen: Juoksuvauhti ei riitä. Jos kyse olisi kestävyyden puutteesta, asia olisi helppo korjata lisäämällä harjoittelua. Mutta kun ongelma on hermoston tasolla, ei äkkinäiset lisäykset tuota kuin väsymystä. Tavoitteena on siis harjoitella siten, että joskus tulevaisuudessa jalat liikkuvat sellaisella rytmillä, että tasaisemmallakin alustalla teho on mahdollista nostaa omaan kestävyyden rajoittamaan maksimiin. Jos ominaisuuksista puhutaan, petrattavaa on siis nopeudessa, kimmoisuudessa, elastisuudessa ja vauhdikaan juoksun tekniikassakin.
Terveys on myös rajoite jos se reistailee. Vaikka äkkinäisempi voisi ajatella terveyden olevan tuuripeliä, on sen eteen mahdollista tehdä töitä. Laadukas ravinto, tarkoitti se sitten itujen popsimista tai monipuolista ravintoympyrää, on yksi terveyden edellytyksistä. Käsitykseni mukaan ei ole väliä millaista ruokavaliota noudatat vaan sillä, että uskot sen terveellisyyteen vilpittömästi. Jos olet karppaaja niin onnittelut, uskosi on vahva... Olen syömishäiriön hankkimisen sijaan laittanut ravintoympyrääni uuteen uskoon. Josko se yhdistettynä jo hermoston kehittymisenkin kannalta järkevämpään harjoittelun rytmitykseen olisi avain useampiin terveisiin harjoituspäiviin.
Mitä järkevämpi harjoittelun rytmitys sitten minun kohdalla on? Käytännössä kolmen harjoitusten päivien sijaan menen jatkossa kahden harjoituksen rytmillä. Määristä ja tehoista ei toki tingitä sillä jo psyyke sitä vaatii. Eli kahteen harjoitukseen mahdutetaan se mitä aiemmin kolmeen. Tämä tekee yksittäisistä harjoituksista entistä kovempia ja niistä palautuminen vaatii aiempaa enemmän huomiota kehon huoltoon. Jumppa ja venyttely ovat tässä aikamoisia kliseitä mutta parempaakaan en ole keksinyt. Sattuneesta syystä hieronta saa jatkossa suurempaa roolia kehon huollossa.
Kaikki tämä edellä kuvattu onnistuessaan vaikuttaa henkisten rajoitteiden vähenemiseen. Kestävyysurheilussa ja etenkin suunnistuksessa henkinen valmennus on sinänsä yksinkertaista, että kun tietää valmistautuneensa niin hyvin kuin kykenee, voi luottavaisin mielin tehdä parhaan suorituksensa. Tänä kesänä en päässyt tuohon tilanteeseen kuin kerran.