Tummanharmaat pilvet roikkuvat pari metriä niskani yläpuolelle, pääni laskee selkärangan jatkeena kohti yöpakkasten nuuduttamaa nurmikkoa. Tuuli on kääntynyt pohjoiseen ja kellastuneet lehdet varisevat sen mukana paljastaen rauduskoivujen karun rungon.
Laahustan päämäärättömästi syksyisessä Kainuussa. Takana on väsyneet katujuoksut Bourget-järven rantakaupunkien kujilla sekä urani tärkein tehtävä ja pahin pettäminen suuren Revardin risukoissa. Olotilaa ei helpota diagnoosi soluissani jylläävästä muotibakteerista. Sehän on pelkkää selittelyä, kaikilla silloin kun ei kulje, yhtä menetetty lupaus kun ne joilla ei keppi lennä ja lankku liikahda.
Sitten ymmärrän olevani etuoikeutettu. Taaskaan ei tarvitse katsoa peiliin ja syyttää näkeemäänsä valmennusvirheistä. Voin olla syyttämättä itseäni lepsuilusta ja suunnitelmattomuudesta, sisäisen palon sammumisesta. Minulla on pätevä syy olla paska! Matalalla roikkuvat pilvet aukeavat päälleni kastellen vaatteeni hetkessä läpikotaisin.
Hetken kehitän loitsuten kirouksia niille, jotka ovat itsekkäästi kiertäneet maajoukkueen mukana tautiaan kantaen. Pikamietinnällä muistan käyneeni maailmanmestaruuskisoissa samassa jamassa. Kiroukset jääkööt lähettämättä.
Taannoin, surkeiden epäonnistumisten jälkeen päätin muuttaa harjoitusfilosofiani ja hankkia syömishäiriön. Eikö siihen sittenkään ole tarvetta?
Tämä on hyvä päivä tehdä paluu blogirintamalle.
